V viikko: Jännittävää ritinää

Pukukin voi puhutella. Nätyn opiskelijat perehtyvät rooliasun saloihin Puku vastanäyttelijänä -kurssilla vierailevan pukusuunnittelija Pirjo Valisen siivittämänä. Valinen on toiminut Oulun kaupunginteatterissa vuodesta 1977 ja saanut urallaan tunnustusta, kuten Valtion näyttämötaidepalkinnon vuonna 2006. Valiselle näyttämöllinen esitys on aina kokonaistaideteos, jolloin tiukka rajanveto esimerkiksi puvustuksen ja lavastuksen välillä on tarpeeton. Visuaalisuutta ajatellen Valinen on kehitellyt ja käyttänyt puvuissa usein niille epätyypillisiä materiaaleja, kuten erilaisia paperilaatuja. Arkinen paperi muuttuu poikkeuksellisessa käytössä epätodelliseksi, synnyttäen vahvoja illuusioita. Valisen mukaan teatteripuku onkin parhaimmillaan pelkkää bluffia. 

Visuaalisuuden lisäksi Valinen korostaa pukuun liittyvän kokemuksen merkitystä. Keskeistä on se, miltä puku tuntuu näyttelijän päällä, minkä tunnetilan se virittää näyttelijässä ja mitä kehollisia impulsseja se synnyttää. Valinen hahmottaa teatterin laajasti ottaen läsnäolon taiteena, sillä kohtaaminen tapahtuu juuri aistien tasolla. Aistikokemiselle herkistymisen myötä tulemme väistämättä tietoisiksi tämänhetkisyydestä, mikä voi koskea paitsi esiintyjiä, myös katsojia.

Valisen mukaan pukusuunnittelijan tehtävänä on suunnitella näyttelijälle uusi olemus, näyttelijä puolestaan antaa puvulle sielun ja herättää sen eloon. Puku vastanäyttelijänä -kurssin tavoitteena onkin perehdyttää näyttelijäopiskelijat ajattelemaan pukua yhtenä työkaluna. Renvallin mukaan roolivaate voi haastaa näyttelijän samalla tavoin kuin ohjaaja tai vastanäyttelijä. Rooliasuun ei mennä piiloon, vaan näyttelijän tulee itse tietää omien työkalujensa mahdollisuudet ja ulottuvuudet. Tämän on kuitenkin tunnettava oma kehonsa ja sen ilmaisumahdollisuudet ennen kuin puvustuksella pelaaminen muuttuu kiinnostavaksi. Kyse on vastavuoroisuudesta suhteessa kaikkiin näyttämölle vietyihin elementteihin.

Jerusalemin tanssissa puvustuksesta vastaa Nätyn pukusuunnittelija Tiina Helin. Pukusuunnittelijan työkenttä Nätyllä on laaja, kattaen puvuston, pukuvaraston ja ateljeen. Käytännössä hommiin kuuluu taiteellisen suunnittelutyön lisäksi pukujen valmistus, huolto ja tarvittaessa lainaus sekä ompelimon laitteiden ja materiaalien hankinta. Tiina vastaa usein myös maskeerausvälineistä ja tarpeistosta. Koska puvustamossa ei ole muuta vakituista henkilökuntaa, työskentely on välillä yksinäistä. Valisen vierailu onkin tervetullut myös Tiinalle, sillä ajatusten jakaminen pitkän uran tehneen oman alan ja ammattilaisen kanssa on aina hedelmällistä. Valisen taiteellinen kiinnostus paperiin pukumateriaalina on lisännyt myös Tiinan inspiraatiota erilaisten materiaalien ja valmistusmenetelmien kokeiluihin.

Kuva: Aaltonen, Hakalisto, Kiviniemi, Rinne

Tiina näkee puvun merkityksen näytelmälle ja näyttelijälle suurena. Parhaimmillaan näyttelijän, pukusuunnittelijan ja muun työryhmän välillä on tiivis ajatustenvaihto jo roolihahmoja luotaessa, sillä päätös rooliasuista syntyy yhteisen keskustelun sekä tietysti ohjaajan näkemyksen perustalta.  Puvut saavat olla myös suunnittelijansa näköisiä, mutta näyttelijän on kuitenkin kyettävä näyttelemään niissä jäämättä roolivaatteen vangiksi. Jerusalemin tanssin puvustuksessa Tiinan visiona ovat toimineet pienen kylän ihmiset ja ”suomalaiset satuhäät” -tunnelma. Visuaalisena ajatuksena kiehtovat monen päivän festivaaliputket sekä retkiestetiikka sadetakkeineen, kumisaappaineen, matkatavaroineen ja muovikasseineen. Läsnä ovat jollain tasolla myös nykyaika sekä uskonnollisuus. Värimaailma on vaalea, jotta voimakkaat valot pääsevät oikeuksiinsa ja voivat vaihtaa näyttämöllä luodun todellisuuden nopeasti tunnelmasta toiseen.

P.s. Puvut on hyvä ottaa käyttöön mahdollisimman varhaisessa vaiheessa harjoitusprosessia. Lavastaja, pukusuunnittelija ja taiteiden tohtori Reija Hirvikoski lainaa näyttelijä-ohjaaja Yoshi Oidaa, jonka mukaan harjoitus ei koskaan ole arkitodellisuuden jatke. Harjoituksissa etsitään arkitodellisesta poikkeavaa esityksen todellisuutta, ja harjoitusvaate havainnollistaa tämän eron. Mitä varhaisemmassa vaiheessa puku saadaan työvälineeksi, sitä enemmän sillä on annettavaa myös näyttelijälle, työryhmälle ja lopulliselle esitykselle.

IV viikko: Musiikkipaloja

Jerusalemin tanssissa musiikki tulee olemaan muun muassa sekoitus virsiä ja työväenlauluja. Harjoituksissa on improvisoitu koemielessä myös pätkiä viihde- ja popmusiikista, mutta niiden suhteen lopullinen valinta on vielä auki. Nätyn näyttelijäntyön musiikin lehtori Arla Salo-Pursiainen työstää parhaillaan ohjaajan ja koreografin valitsemia lauluja esitykseen. Yleisesti ottaen Arlan työnkuvaan Nätyllä kuuluu musiikin opetus, jossa lähtökohtana ovat näyttelijäntyön tarpeet ja odotukset. Opetus koostuu niin yksilö-, pienryhmä- kuin kuorolaulutunneista sekä erilaisiin instrumentteihin tutustumisesta ja niiden soittamiseen aktivoimisesta. Produktioiden yhteydessä Arla vastaa puolestaan sävellyksistä tai valmiiden laulujen sovituksesta näytelmän maailmaan. Laulut harjoitellaan ensin puhtaiksi, minkä jälkeen ne työstetään kohtausten vaatimusten mukaisiksi yhdessä opiskelijoiden ja muun työryhmän kanssa.

Arlan mukaan musiikilla on aina dramaturginen funktio, jos sitä käytetään näytelmässä. Musiikki vahvistaa, laajentaa ja tarkentaa kohtauksien tunnelmaa. Se on samalla myös kanava ihmisen tunnemuistiin. Parhaimmillaan musiikki nostaa tunnelman näyttämöllä voimakkaaksi energiaksi, joka saavuttaa katsojankin sydämen. Toisinaan se voi myös pyrkiä provokaatioon, jolloin tarkoitus ei olekaan miellyttää. Jerusalemin tanssissa musiikin osalta voisi kysyä esimerkiksi, miten mahdollinen viihdemusiikki sekä poliittiset työväenlaulut saadaan istumaan samaan riviin virsien kanssa, ja mitä se nostaa esiin näytelmän sisällöstä.

Suhteessa näytelmätekstiin, musiikillisen linjan hajanaisuuden voi nähdä korostavan tekstin temaattista sisältöä ideologiaan tai arvomaailmaan liittyvän suunnan katoamisesta. Teksti vihjaa paikoin kommunismin, fasismin sekä uskontoon liittyvän yhteisöllisen kurin teemoihin. Aatteet lupaavat tietysti parempaa tulevaisuutta, mutta tekstissä ne vaikuttavat tarjonneen yhteisölle vain pettymyksiä. Näytelmän henkilöt elävät ristipaineessa ”maan ja taivaan puristuksessa”. Uskonnon, ideologioiden tai politiikan sijaan suuntaa aletaan etsiä sekavasta yhdistelmästä haaveita, mielenkuohua ja seksuaalisuutta. Lopullisena pelastuksena toimii myyttinen mielikuva kristalliarkista, jonka odotetaan kuljettavan pohjoiset jäsenensä Palestiinan lämpimään. Vastakohtaisuudet ja ristiriitaisuudet nousevat esiin niin tekstin teemoissa kuin musiikillisessa linjassakin.

P.s.

Teatteriesityksessä merkitykset muodostuvat tekstin analyysin sijaan henkilöhahmojen välisistä ruumiillistetuista suhteista. Katsoja lukee näyttämöltä elävää toimintaa, joka osoittaa henkilöhahmojen vuorovaikutussuhteita ja niissä tapahtuvia muutoksia. Tekstien sovittaminen näyttämölle on eräänlaista rivien välien elävöittämistä, ja siksi draamatekstit ovat myös näyttämöllisesti aina uudelleen tulkittavissa. Näitä tulkintoja ja tunnelmia voidaan vahvistaa myös musiikillisesti.

Katsojaa voidaan kenties usuttaa lukemaan esitystä samalla tavoin rivien välistä pirstaloimalla esitysrakennetta. Rakenteeltaan pirstaleista esitystä on vaikea seurata näytelmätekstissä olevaa juonta representoivana kokonaisuutena. Esitys näyttäytyy se sijaan presentaationa, johon liittyy kiinteästi esitystilanteen senhetkisten olosuhteiden ja vuorovaikutuksen havainnoiminen osana esityksen estetiikkaa.

 

Kuva: Elias Lahtinen                                                                  

                     

III viikko: Rakentavaa hengailua

Olisikohan joskus mahdollista rakentaa esitys ilman piinaviikkoa, jonka aikana rönsyilevää materiaalia on alettava järjestää riviin kovalla kädellä. Jerusalemin tanssin kolmas treeniviikko käynnistyy otsat hienoisessa kurtussa. Tavoitteena on valmistella perjantaiksi raaka läpimeno, jossa katsotaan kohtausten kulku alusta loppuun. Yrjö Juhani valikoi tähänastisista palikoista runkoa dramaturgialle. Samalla näyttelijäopiskelijat ovat hahmojensa suhteen kiivaassa etsintävaiheessa. Keskeneräisyyden sietokyky joutuu kaikilla koetukselle.

Opiskelijoiden mukaan mielikuvat omasta näytelmähahmosta syntyvät pikkuhiljaa, silmiä ja korvia auki pitäen. Näytelmän hahmoa muistuttavien henkilöiden miettiminen on hyödyksi. Hahmolle etsitään omaa ääntä ja liikkumisen tapoja kokeilemalla ja varioimalla erilaisia toimintoja. Hyvä työtapa on esimerkiksi liikkeellinen ja äänellinen improvisointi tilassa, jossa voi keskittyä. Niin perusliikkumisen ja puheen tunnustelu kuin laulaminen ja tanssiminenkin auttavat löytämään hahmon ominaisuuksia ja fyysisiä rajoja. Samalla improvisointi pakottaa keskittymään hahmoon myös pään sisällä. Yksittäiset hahmot ja näytelmän keskeinen sisältö sekä tyylilaji selkenevät kuitenkin lopullisesti vasta kun ohjaajan visioi esitykselle maailman ja rakentaa siitä dramaturgisen kokonaisuuden.

Keskeneräisyydestä huolimatta esityksen markkinointia varten kaivataan jo alustavaa kuvamateriaalia. Tampereen yliopiston Viestinnän, median ja teatterin yksikön kuvajournalistiopiskelijat tulevat apuun kokonaisen kurssin voimin. Visuaalisen journalismin professori Anssi Männistö perehdyttää opiskelijoitaan teatterikuvaamisen saloihin. Männistön mukaan kuvaamisessa voidaan toimia kolmella tavalla. Perinteisin on reflektio, joka tarkoittaa kohteen eli tässä yhteydessä esityksen tarkastelua ja kuvaamista ulkopuolisena. Interaktioon sen sijaan kuuluu neuvottelu ohjaajan ja työryhmän kanssa kuvaamisen tavoitteista, ja toteutuksessa kuvaajalla on huomattava vastuu. Interventiossa kuvaaja puolestaan tuo esiin omia näkemyksiään produktion hyväksi ilman ennalta suunnittelua. Kuvauskohteen kanssa voidaan niin sanotusti hengailla kiinnostavien kuvakulmien löytymiseksi. Kuvaaja voi myös vaikuttaa näyttämön ilmeeseen merkittävästi esimerkiksi siirtymällä osaksi näyttämökuvaa valokuvaajana. Reflektioon nähden interventiolle ominaista on lopputuotoksen ennalta-arvaamattomuus. Jerusalemin tanssin kuvaamisessa pyritään juuri interventioon ja siihen, että syntyvät tilanteet ovat aidosti kiinnostavia ja kertomisen arvoisia myös kuvaajan mielestä.

Jos yhdistellään eri alojen termistöjä, eräänlaisen intervention voisi nähdä tapahtuvan väistämättä myös näyttelijäntyössä rakennettaessa hahmoa. Näyttelijä hengailee hahmonsa kanssa ja nostaa siitä lopulta esiin piirteitä, jotka ovat omasta mielestä kertomisen arvoisia ja merkittäviä myös näyttämölle tuotavaksi. Interventiolla rakennettuun hahmoon kuuluu myös luova sattumanvaraisuus ja kyky joustaa elävissä kontakteissa, sitten kun hahmon kanssa ollaan tarpeeksi sinut. Näytelmän hahmosta tulee siten dynaaminen ja elävä. Miksipä ei samansuuntainen interventio tapahtuisi myös ohjaajan kohdalla?

Interventioon liittyvä hengailu edellyttää väistämättä ajan käyttöä aiheen parissa ilman tiukasti suunniteltua näkökulmaa. Jos hengailun hyväksyy kärsivällisesti joksikin aikaa osana prosessia, piinaviikon voisi nähdä myös ehtymättömänä luovuuden lähteenä. Vapaan hengailun avulla esitys kuin esitys saa elävyytensä ja syvyytensä.

Kuva: Elias Lahtinen                                                                   

II viikko: "Yhtehen jo käydä saamme"

Toinen harjoitusviikko hurahti erilaisten liike- ja äänimateriaalien valintojen parissa. Jerusalemin tanssin ilmaisutavassa keskeistä on ääni, liike ja kehollisuus erottamattomana kokonaisuutena. Tunteet nostatetaan näyttelijän kokonaisvaltaisella heittäytymisellä. Erilaiset tunnetilat on kuitenkin osattava myös nollata totaalisesti katsojien edessä, sillä näyttelijät pysyvät näyttämöllä koko esityksen ajan. On harjoiteltava sitäkin, miten rooli ja tunnetila tiputetaan pois niin, että sitä ei esitetä.

Äänimateriaalin suhteen päädytään käyttämään Tuomarilan kirjoittamien repliikkien lisäksi osia ilmestyskirjasta ja korkeasta veisusta, sillä uskonnollisuus on yksi näytelmän keskeisistä teemoista. Jerusalemin tanssissa keskeinen kysymys äänentuoton takana on se, mitä tapahtuu, kun ihminen puhuu itsensä hurmioon. Minkälaiset asiat ihmisessä silloin liikkuvat? Tiina ohjaa alkuun äänellisiä harjoituksia ja opiskelijoiden kurkusta kuuluu milloin kristallin kilinää, milloin hevosen hirnuntaa. Äänteillä kikkailu on hyvin hallinnassa, sillä sama porukka esitti viime syksynä Tohvelisankarin rouvan mandariinikiinaksi. Lämmittelyjen jälkeen korkeaa veisua aletaan kasvattaa äänelliseen hurmokseen. Äänimatto leviää kuin kulovalkea ja synnyttää yhdessä luodun tilan. Sisään pääsemiseksi on myös haluttava ”olla tiloissa”. Esiin nousee samalla hurmostilan kollektiivisuus. Jerusalemin tanssissa usko kristalliarkkiin, joka tulisi kuljettamaan 666 lahkolaista Palestiinaan, kehittyy samalla tavoin yhteisön luomaksi kollektiiviseksi todellisuudeksi.

Yhteisöllisyyteen viittaa myös näytelmän nimi, joka tarkoittaa tiettyä juutalaista rinkitanssia. Rinkitanssit kuvastavat yleisesti ottaen yhteisöllistä jatkuvuutta, jäsenten samanarvoisuutta sekä heidän välilleen muodostuvaa yhteisyyttä. Korpelalaisten toimesta tanssittua Jerusalemin tanssia ei kuitenkaan ole näytelmätekstissä kuvailtu tarkemmin. Yrjö Juhani näkee korpelalaisten yhteisöllisyyden muodostavan yhtenäisen ringin sijasta meno-paluu suuntaisia ratoja. Paratiisia ja rauhaa etsitään maan päältä mitä erikoisimmilla tavoilla, mitä erikoisimmista paikoista ja mitä erikoisimpien auktoriteettien johdolla. 

Jerusalemin tanssissa seurakunta pysyy kasassa osin hyväksikäyttämällä hyväuskoisten lojaalisuutta. Hurmoksellinen kokemus voi sinänsä olla puhdas ja kaunis hetki, mutta näytelmässä uskosta tulee heräämisen jälkeen teatteria. Taivaallisen autuuden saavuttamisen sijaan touhu keskittyy varsin maallisiin kädenvääntöihin. Arin ohjaamissa liikkeellisissä harjoituksissa vallan estetiikka nouseekin keskiöön muodossa tai toisessa. Korpelalaisessa Jerusalemin tanssissa reipas urheiluhenki ja raaka nyrkkeilymatsi sekoittuvat mystiikkaan ja uskonnollisiin rituaaleihin. Tuloksena on vinkeän mustaa huumoria. Mitä paatuneempia ihmiset ovat, sitä kovempia keinoja tarvitaan. Yhteisöllinen painostus uskoon tulemiseen on raadollisesti kuin potku päähän.

Viikon motto:

”Auktoriteetteja on vaihdettava, niin kuin hevosia pitkällä matkalla”, siteerasi eräs tuttavani taannoin Erno Paasilinnaa. Omia auktoriteetteja on hyvä tarkastella aika ajoin. Positiivisesti käytettynä niistä voi peilata omaa arvomaailmaa ja tarkistaa mihin suuntaan nokka kulloinkin osoittaa.

I viikko: ”Reunasta kii”

Edessä on pino tekstiä, josta pitäisi muodostaa esitys. Aikaa on vajaat seitsemän viikkoa. Taitavat teatterin ammattilaiset ja lahjakkaat näyttelijäopiskelijat kokoontuvat ideoimaan. On tärkeää keskustella tulkinnoista, joita tekstin tapahtumat ja henkilöhahmot herättävät, jotta näytelmän maailma ja kohtausten sisällöt saadaan ajatuksen tasolla yhtenäiseksi. Ideat kumpuilevat vapaasti, ja jokaisesta niistä voisi lähteä rakentamaan mitä erilaisimpia maailmoja. Runsaudenpula vaanii nurkan takana.

”Otetaan reunasta kii”, sanoo Yrjö Juhani. Minkään ei tarvitse vielä olla oikein, kyse on vain aloittamisesta. Ensimmäisten lukuharjoitusten ja roolijaon jälkeen porukka painuu nöyrästi teatterimontun pohjalle. Skenografi Samuli selittää keskustelujen pohjalta suunnittelemiaan tilan käyttöön liittyviä ratkaisuja. Monttua tullaan hyödyntämään siltä osin hyvin monimuotoisesti. Lavasteet tulevat olemaan siirreltäviä, ja tilavaikutelmat muuntuvia. Keskeisenä korostuu myös jako yliseen ja aliseen maailmaan.

Kun yksi palikka on paikallaan, voidaan sen päälle alkaa kokoamaan muitakin. Näyttelijät tulevat olemaan näyttämöllä koko esityksen ajan. Ari harjoituttaa porukalle asemointeja suhteessa tilaan, ja kokeilut herättävät jälleen uusia mahdollisuuksia ja luovia ratkaisuja erilaisten tilavaikutelmien, kohtausten sävyjen ja hahmojen välisten jännitteiden esiin nostamiseksi. Vaihtoehtojen kimpoillessa ilmassa myös konkreettisen tarpeiston suhteen liikutaan vielä mielikuvien varassa. Osa toteutuksesta tulee kenties lopullisessakin versiossa perustumaan mielikuvien ruumiillistamisen teatterileikkiin: ”Tää olis nyt toi.”

Teatteriesityksen muodostumisprosessin avoimuuden voi nähdä linkittyvän osittain nykypäivän tapaan hahmottaa maailmaa. Globalisoituva ja virtualisoituva maailma on pullollaan erilaisia päällekkäisiä vaihtoehtoja, mutta yksilö näkee vain sen, minkä hän kokee omalla kohdallaan mielenkiintoiseksi ja tarpeelliseksi juuri sillä hetkellä. Jerusalemin tanssissa katsoja saa samalla tavalla valita ja kokea teatteriesityksestä itseään kiinnostavimmat ihmeet. Tärkeintä on vain keskittyä, sillä mitä tahansa voi nähdä tapahtuvan.

Ensimmäisen viikon motto:

”Reunasta kii” on alkujaan siteeraus Kati Lukalta, joka toimi lavastajana Jerusalemin tanssin kantaesityksessä Oulun kaupunginteatterissa vuonna 1990. Ajatus on jo sinänsä mitä tahansa työtaakkaa keventävä ja rimakauhua helpottava. Valmista ei tarvitse tehdä, jostain on vain aloitettava. Aloittaminen on keskittymistä ja virittymistä, oikeat ratkaisut löytyvät tekemällä, ja valmiiksi tullaan vasta näiden vaikutuksesta.

Prologi

Mikä voisi olla Jerusalemin tanssin keskeinen teema? Hurmoksellisuus on aihepiirinä laaja, ja rikas näytelmäteksti tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia erilaisiin dramatisointeihin. Tuomarilan näytelmä perustuu Bengt Pohjasen kirjoittamiin romaaneihin Kristalliarkki, Korpelan enkelit ja Kolmen kyynärän jumala, joissa Pohjanen yhdistää maagisia elementtejä muuten realistiseen kuvaukseen ja kerrontaan. Renvallin pyrkimyksenä on tarkastella samansuuntaisesti arjen ja pyhän kontrastia ja törmäyspintaa. Korpelalaisten arkinen elämä täyttyi absurdin käänteen odotuksesta; profetian mukaan kristalliarkki tulisi tiettynä päivänä kuljettamaan valitun joukon Palestiinaan. Lähtökohtaisesti keskiöön nousee hurmoksellisuuden ja hulluuden välinen rajapinta.

Yleisesti ottaen hurmoksellisuuden voi nähdä perustuvan kokemukseen käänteentekevästä muutoksesta, jolloin se voi liittyä mihin tahansa kumoukselliseen toimintaan. Mitä tapahtuu, kun kriittinen harkinta sumenee ja ohjakset luovutetaan jollekin suuremmalle voimalle? Mikä hurmoksellisessa heittäytymisessä on henkilökohtaisen uskon ja tahdon vaikutusta, mikä puolestaan yhteisöllisen suggestion tulosta? Entä mikä ilmiössä on universaalia, ja kuinka paljon ympäröivät olosuhteet vaikuttavat toimintatapoihin? Voisi kysyä myös, miksi koko touhu on ylipäätään meille tarpeellista. Aihepiiri herättää liudan kysymyksiä, joihin ei liene yksiselitteisiä vastauksia.

Renvallin lähestymistapa on teemaan sopien kokonaisvaltainen. Käytännön tason ohjenuorana toimii kokemuksellisuus ja moniaistisuus. Vaikka näytelmä toteutetaan puheteatterina, teksti ei toimi keskeisenä merkityksiä kantavana elementtinä. Liike ja fyysisyys, äänimaailma, puvustus sekä lavastus muodostavat merkityksiä vähintäänkin yhtä voimakkaasti. Esityksessä tulee korostumaan erityisesti visuaalisuus ja auditiivisuus, joten luvassa on varsin kokonaisvaltaista tykitystä myös katsojalle. Seuraan tässä blogissa esityksen muotoutumista vaihe vaiheelta, pohdiskellen ääneen matkan aikana heränneitä kysymyksiä ja oivalluksia. 

Kuva: Elias Lahtinen