Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelman eli Nätyn 3. vuosikurssin oppilaat harjoittelevat tänä syksynä Jerusalemin tanssi -näytelmää Yrjö Juhani Renvallin ohjauksessa. Jerusalemin tanssi on Ilpo Tuomarilan 1990 kirjoittama näytelmä, joka perustuu korpelalaisuuteen, 1920–1930 -luvuilla Pohjois-Ruotsin ja Suomen Torniojokilaakson alueella vaikuttaneeseen herätysliikkeeseen.

perjantai 11. lokakuuta 2013

VII viikko: Lähtöviivalla



Vuorossa on viimeinen viikko ennen perjantain ensi-iltaa. Alun tekstipino on alkanut jäsentyä ja tiivistyä eri kohtauksissa eläviksi jännitteiksi. Samalla henkilöhahmot ovat pyöristyneet litteistä kirjaimista olennoiksi, joilla on oma syvyytensä ja kehityskaarensa. Ensi-iltaviikon tohinassa jännitteisiä kohtauksia alkaa näkyä väistämättä myös työhön liittyen. Yksi näytelmän kohtaus on maanantaina vielä kokonaan harjoittelematta, vaikka ensimmäinen ennakkonäytös TeaK:n opiskelijoille odottaa keskiviikkona. Sisällöllisiä tiivistyksiä on myös tehtävä, joten toiminta ja repliikit vaihtavat paikkaa tuon tuostakin.

Ohjaajan näkökulmasta kaikille kohtauksille on edelleen maltettava antaa niiden vaatima aika kokonaiskuvan kirkastamiseksi. Ainoastaan keskittymällä yksittäisissä kohtauksissa käsillä oleviin tilanteisiin ja niissä valitseviin olosuhteisiin, löytyvät avaimet myös seuraaviin kohtauksiin. Harppoa ei voi, sillä siten sisällölliset epämääräisyydet vain kasautuvat. Näyttelijäopiskelijat haluaisivat kuitenkin harjoitella esitystä mahdollisimman pian kokonaisuutena. Joihinkin pysyviin ja turvallisiin raameihin olisi päästävä, jotta aikaa jäisi myös oman hahmon syventämiseen ja tutkimiseen sovituissa olosuhteissa. Ilmassa väreilee malttamaton odotus.

Opiskelijoita ja produktiota ajatellen Jerusalemin tanssin keskeinen pedagoginen tavoite on ollut työskentelyprosessin henkilökohtaisuus. Henkilökohtaisen vastuun myötä kasvavat myös suorituspaineet, jotka nostattavat ensi-illan lähetessä ymmärrettävästi tunteet pintaan. Tunteiden kanssa ollaan muutenkin väistämättä kosketuksissa, sillä teatteri on taiteena inhimillisen toiminnan taustalla olevien kokemusten ja tuntemusten tutkimista ja syventämistä. Näyttämöllä nähtäviä ratkaisuja ei ole tarkoitus perustella ainoastaan järjellä, vaan toiminta on nimenomaan koettava omakohtaisesti merkittäväksi ja myös intuitiivisesti oikeaksi. Aidon kiinnostuksen ja intuition avulla syntyvät sisällöt ja hahmot laajentuvat moniulotteisiksi, jolloin ne alkavat usein askarruttaa ja puhutella myös katsojaa.

Ensi-iltaviikon paineiden keskellä on kuitenkin hyvä muistaa, että esitys ei koskaan ole valmis harjoitusprosessin loputtua. Esitystapahtuma todellistuu vasta, kun katsojat saapuvat paikalle. Liikkuvia palikoita tulee edelleenkin olemaan esityskauden loppuun asti, sillä tapahtumahetkellä syntyvää vuorovaikutusta, katsojien senhetkisiä asenteita ja reaktioita ei voida ennakoida. Harjoitusprosessi on vasta eväiden pakkaamista. Varsinainen matka alkaa ensi-illasta.  


Kuva: Petri Kangas

P.s. 

Keskiviikon ennakkonäytös teki prosessille terää. Katsomossa istuivat TeaKin ohjauksen, käsikirjoituksen ja dramaturgian opiskelijat sekä näyttelijäntyön kolmas vuosikurssi. Vieraat olivat Jerusalemin tanssista hyvin vaikuttuneita, ja esityksen jälkeistä keskustelua käytiin pitkään. TeaKin vierailu liittyi Nätyn kandidaattiohjelmaan kuuluvaan kurssiin, jossa valmistellaan kotimainen kantaesitys yhteistyössä Aalto-yliopiston ja Taideyliopiston kanssa. Yksi tuotoksista tullaan esittämään Montussa huhtikuussa 2014. Käsikirjoitus tulee olemaan Antti Lehtisen käsialaa, ohjauksesta vastaa puolestaan Antti Haikkala.

perjantai 4. lokakuuta 2013

VI viikko: Tapahtui 23 vuotta sitten



Jerusalemin tanssi on erityinen näytelmä Renvallille, sillä samainen teos kantaesitettiin Oulun kaupunginteatterissa vuonna 1990 Renvallin toimiessa talon johtajana. Ohjaajana toimi tuolloin Katariina Lahti, joka teki tiivistä yhteistyötä näytelmäkirjailija Ilpo Tuomarilan sekä lavastaja Kati Lukan kanssa myöhemminkin. Jerusalemin tanssin kantaesityksessä vahvana visuaalisena elementtinä toimi koko esityksen ajan satava lumi, joka lopulta kinostui näyttämölle. Lumesta huolimatta esitys ei jättänyt ketään kylmäksi. Jukka Kajava kirjoitti Helsingin sanomissa (4.12.1990) kantaesityksestä seuraavaa:

Oulun näyttämöllä nähtiin tyylillisesti groteskin komedian ja verisen tragedian yhdeksi kuvaksi eheytynyt fresko. Temaattisesti hulluuden hirveys ja ihanuus tanssivat näytelmän Laulumaalla paritanssiaan. Keskeisenä henkisenä alustana toimi pahan ja hyvän moniselitteisyys. Esitys nimenomaan kolahti Oulussa täpötäyteen katsomoon. Yleisö reagoi mielessään ja ääneen, puolesta ja vastaan. Väliajalla ei puheltu joulupipareista, vaan kiihkeästi siitä, mitä tämä oikein on. Naapurin mielipiteellä oli arvoa, oman suhteen oltiin hämmentyneitä. –


Esitys kutsuttiin myös vierailulle Saksaan ensimmäiseen Bonnin biennaaliin vuonna 1992. Oululainen Jerusalemin tanssi edusti tapahtumassa pohjoista eksotiikkaa. Kansainvälinen lehdistö kuvailee esitystä muun muassa vaikuttavana illuusioteatterina ja mielenkiintoisena spektaakkelina. Ruotsin radion Kulturekot ohjelman mukaan (25.6.1992) Jerusalemin tanssi herätti koko biennaalissa eniten keskustelua, sillä kollektiiviset uskonnolliset ja seksuaaliset riitit myös shokeerasivat yleisöä. Theater Heutessa (9/1992) puolestaan ylistetään näyttelijöiden intensiivistä heittäytymistä ja ohjaajan rohkeutta:

” – joukko ei säikähdä perusteellisesti esitettyjä alastomia tosiasioista, jotka johdattivat keskieurooppalaisen katsojan teatterin dionyysisille alkulähteille.”


On kiinnostavaa nähdä, mitä näytelmätekstille tapahtuu nyt, Renvallin ohjauksessa ja 23 vuoden tauon jälkeen. Tuomarilan teksti on tyylilajiltaan maagista realismia, jossa arkiseen realistiseen kuvaukseen yhdistyy taianomaisia ja yliluonnollisia elementtejä. Juonen perusteella Jerusalemin tanssin voisi kuvailla olevan humoristinen tragedia. Tragiikan ja komiikan saumatonta yhdistämistä voisi pitää haastavana lajina, mutta Tuomarila tekee sen taidokkaasti. Tapahtumien järjettömyydestäkin huolimatta teksti synnyttää omanlaisensa logiikan ja todellisuuden. Tarinan Laulumaan kylän rosoisessa pinnassa mikään tikku ei pistä lukijaa silmään liian pitkänä.

Tarinassa liikutaan 1930-luvun Tornionjokilaaksossa, pohjoisen karuissa oloissa, joissa sikiää toinen toistaan kovempia ihmiskohtaloita. Itsemurhia tai niiden yrityksiä tapahtuu pitkin matkaa. Puhtaimmillaan traagisuus nousee esiin, kun näytelmän viattomat lapset joutuvat kohtaamaan onnettomuuksia, joiden jälkeen asioiden korjaamiseksi ei ole enää mitään tehtävissä. Traagisuuden vaikutelmaa tehostaa henkilöhahmojen elättämä toivo paremmasta tulevaisuudesta. Mitä korkeammalta unelmista tiputaan, sitä kipeämmältä kolahdukset tuntuvat.

Jerusalemin tanssissa kyläläisten toivo perustuu uskoon siitä, että kristalliarkki laskeutuisi konkreettisesti Piitimenjoen jäälle ja kuljettaisi 666 valittua Palestiinaan. Lukija voi nähdä toiveen toteutumisen alusta pitäen mahdottomana, ja tämän järjettömyyden vuoksi traagisuuden kärki notkahtaakin asteen verran kohti komiikkaa. Humoristisuuden voi nähdä nojaavan tapahtumien uskomattomuuteen ja yllätyksellisyyteen. Itse tarina perustuu kuitenkin tositapahtumiin. Onkin kiinnostavaa miettiä, minkälaisia ovat olosuhteet, joissa ihminen alkaa odottaa Palestiinaan matkaavaa arkkia hurmoksellisuuteen asti. Mikä voisi olla tämän päivän kristalliarkki?


P.s.

Nätyn versiossa lunta ei tule konkreettisesti tupaan, vaikka tekstin parenteesit sitä korostavatkin. Oulun kaupunginteatterin esityksessä lumi oli silputtua elintarvikemuovia, joka pakattiin häkkeihin näyttämön yläpuolelle. Häkkejä heiluteltaessa lumi satoi, välillä hiljalleen, välillä pyryttäen. Materiaali oli paikoin myös ongelmallinen, sillä se imi itseensä pölyt ja liat esitysten edetessä. Käytössä oli myös tuulikone, joka puhalsi ja paljasti näyttämöä tarpeen mukaan. Yhdessä Saksan esityksessä kone olikin säädetty imulle, ja lumi katosi lavalta erityisen mystisesti.