Epilogi

Kuva: Jonne Renvall

Ensi-illan jälkeen tekijäkaartilaisten kasvoilla hehkui helpottunut hymy. Yrjö Juhani tiivisti tunnelman ytimekkäästi: ”Kannatti tehdä.” 

Lopputulokseen saattoi olla tyytyväinen, eikä suotta. Ensi-illasta kirjoitetut arviot olivat kaiken kaikkiaan positiivisia:

”Yrjö Juhani Renvall jättää komeat jäähyväiset Teatterimontulle. Jerusalemin tanssi taipuu hänen ohjauksessaan intohimoiseksi, mutta tarkkaan mietityksi teatteriesitykseksi, jossa nuoret pääsevät panemaan parastaan. – – Jerusalemin tanssi on kuin tehty näille nuorille naisille ja miehille. He ottavat hurahtamisen ilosanoman vastaan riemurinnoin. Kaikesta näkee, että näyttelijät ovat hurahtaneiden puolella.” (Aamulehti 13.10.2013 / Matti Kuusela)

Esityskauden edetessä näyttelijäopiskelijat saivat tutkia ja kokeilla henkilöhahmojensa luonteita ja niiden joustoa. Antoisin leikki näyttämöllä alkaa vasta rajojen selkiinnyttyä, jolloin niitä vasten voi vapaasti heittäytyä. Kokeilujen myötä hahmojen väliset asetelmat ja suhteet sekä kokonaisuus löysivät kirkkaimman punaiset lankansa. Viimeisen esityksen ja kahden kuukauden intensiivisen työskentelyn jälkeen yksi näyttelijäopiskelijoista tiivisti: ”Tuntuu siltä, että esitys olisi nyt valmis esitettäväksi.” Tulevaisuus jää nähtäväksi. 

Aivan prosessin alussa keskeiseksi lähtökohdaksi nousi hurmoksellisuuden tutkiminen ja se, missä kohdassa hurmoksellisuus taittuu hulluuteen. Käytännön ohjenuorana toimi kokemuksellisuus ja moniaistisuus. Aikalaisen arvion mukaan tämä oli välittynyt myös katsomoon:

”Jerusalemin tanssi on visuaalisesti ja auditiivisesti vaikuttava. – Ääni, liike, musiikki ja tanssi kuljettavat näytelmää eteenpäin ja tempaavat mukaansa. Viimeistään Vicky Rostin Sata salamaa -kappaleen karaokemusikaaliversion täyttäessä lavan myös yleisö syttyy hurmokseen.”  

(Aikalainen 17.10.2013 / Terhi Meriläinen) 

Entä löytyikö matkalta vastauksia blogin prologissa esitettyihin kysymyksiin: ”Mitä tapahtuu, kun kriittinen harkinta sumenee ja ohjakset luovutetaan jollekin suuremmalle voimalle? Mikä hurmoksellisessa heittäytymisessä on henkilökohtaisen uskon ja tahdon vaikutusta, mikä puolestaan yhteisöllisen suggestion tulosta? Entä mikä ilmiössä on universaalia, ja kuinka paljon ympäröivät olosuhteet vaikuttavat toimintatapoihin?”

Kysymyksiä voi kenties yrittää purkaa uskontotieteiden ja psykologian avulla. Uskonkäsitysten yhteisöllisyyteen liittyen uskontotieteilijä Tuija Hovi puhuu kerronnan performatiivisuudesta. Hovin mukaan kerronnan performatiivisuuteen liittyy erilaisia lausumia, joiden vaikutuksesta asiat tulevat todellisiksi. Lausumat voivat olla joko normatiivisia, tunnustuksellisia tai legitimioivia. Normatiivisiin lausumiin liittyy vahva auktoriteettiusko, joka määrää, miten tulee toimia.  Tunnustuksellisilla lausumilla ilmaistaan toimintaan sitoutumista tai siitä irtisanoutumista. Legitimoivat lausunnot toimivat puolestaan perusteluina toiminnalle. Kerronnan performatiivisuudessa voimakkaan vaikutuksen aikaansaa myös nonkommunikaatio, eli ilmaisematta jättäminen. Hiljaisuuden performatiivinen voima tapahtuu tällöin negaation kautta. (Hovi  2007, 228.) Hovin mukaan performatiivisten lausumien vaikutus on ilmeisimmillään yhteisöllisissä rituaaleissa. Hän lainaa sukuopuolentutkija Judith Butlerin ajatusta sosiaalisten rituaalien voimasta. Butlerin mukaan ihmisen käyttäytymistä yhteisössä ohjaavat kaikkein tehokkaimmin hiljaiset ja vihjailevat käytänteet. Niiden vastustaminen on vaikeaa, sillä käytänteiden selittäminen selvästi, jättämättä mitään päättelemisen varaan, on lähestulkoon mahdotonta. (Hovi 2997, 26-27.) Asioista vaikeneminen rakentaa ja ylläpitää sosiaalista todellisuutta vaivihkaa, mutta tehokkaasti.

Analysoitaessa Jerusalemin tanssin repliikkejä, yhteisöllisten lausumien performatiivisuus näkyy erityisesti esityksen korpelalaisten profeettojen puheissa. Näkyvimmän profeetan, Linnin Tyran, lausumat ovat pääsääntöisesti normatiivisia. Vastapoolina toimii saarnamies Vallgren, joka pyrkii saamaan korpelalaiset ”takaisin kristilliselle polulle”. Vallgrenin lausumat ovat tunnustuksellista ja legitimioivia sisältäessään runsaasti lainattuja fraaseja ja avainsanoja raamatusta, joilla hän pyrkii perustelemaan omaa toimintaansa sekä tarvetta korpelalaisyhteisön toiminnan muutokseen. Vallgrenin lausumat ovat kuitenkin tehottomia. Miksi väki kallistuu selkokielisen järkipuheen sijaan korpelalaiseen hurmoksellisuuteen?

Hovia soveltaen hurmokseen päätymisen voi nähdä olleen seurausta korpelalaisen hurmosliikkeen vahvasta rituaalisesta luonteesta. Rituaalit perustuivat kristillisen saarnaperinteen sijasta käytänteisiin, jotka antoivat asioista enemmänkin vihjeitä. Hiljaisten vihjeiden vastustaminen on vaikeaa, koska niistä ei välttämättä nouse esiin mitään selkeästi vastustettavaa. Vihjeiden sisällön pohtiminen ja tunnustelu voi muuttua vaivihkaa henkilökohtaiseksi elämäksi ja imeytyä yksilön maailmankatsomukseen ikään kuin takaoven kautta.

Kuva: Krista Kierikka

Voisivatkohan teatterin nonverbaaliset keinot toimia samalla mekanismilla? Jerusalemin tanssissa lähestymistapa oli kokonaisvaltainen. Lausuttujen repliikkien ohessa merkityksiä kantavina elementteinä toimivat myös esimerkiksi ruumiillisuus, liike, asemoinnit, äänimaailma, puvustus tai lavastus. Voisiko esityksen vaikutus olla nonverbaalisti vihjattaessa vahvempi ja katsojalle henkilökohtaisempi?

Pienen kyselyn jälkeen useampi katsomossa istunut tuttavani mainitsi alun olleen vaikeasti ymmärrettävä, mutta lopulta esitys oli kuitenkin imaissut vastustamattomasti mukaansa. Jerusalemin tanssin alkukohtauksessa Korpela ilmestyy kuin tyhjästä, ja puhuu päällekkäin saarnamies Vallgrenin kanssa, muun väen sadetakkien kahinan yli. Puheesta ei paikoin meinaa saada selvää. Asetelman voi kuitenkin nähdä tässä yhteydessä kertovan henkilöiden maailmasta ja heidän välisistä suhteistaan kirjoitettuja repliikkejä enemmän. Korpelan ilmestymiseen liittyvän sekavuuden voi nähdä hyvinkin perusteltuna, sillä todellisuudessa mies vaikutti lahkossa vain sen alkuvaiheessa, ja väistyi toiminnasta kokonaan profeettojen tullessa mukaan kuvioihin. Korpelan alkuperäinen viesti on siis moneen kertaan hautautunut erilaisten hurmoksellisten tulkintojen alle. Sekavuus ja epävarmuus liittyivät vahvasti myös ajan oloihin. Pettymyksiä tuottaneiden järkipuheiden kuuntelun sijasta merkittävämmäksi nousi kenties usko siihen, että muutos voi tapahtua, ja että se on mahdollista toteuttaa tässä, nyt ja ihan itse. Kunhan edes jokin muuttuisi.

Ymmärrettävyys hahmotetaan teatterissa usein edelleen henkilöhahmojen repliikkien ja tekstin logiikan ymmärrettävyytenä. Esitystä voi kuitenkin pyrkiä ymmärtämään myös kokemuksellisella tavalla. Kohtauksissa välittyvät erilaiset tunnelmat ja aistikokemukset ovat esityksen olennaisia osia, vaikka ne sotisivat draamatekstille tyypillistä logiikkaa vastaan. Kokemusta ei tarvitse välttämättä sen kummemmin järkeistää, tunteminen ja tunteen tiedostaminen riittävät.

Loppujen lopuksi hurmoksellisuuttakaan ei tarvitse ymmärtää niin mustavalkoisena kuin oletin prosessin alussa. Hurmokseen sukeltaminen ei välttämättä ole sidoksissa vintin pimenemiseen ja harkinnan sumenemiseen, sillä sitä voi kokea myös tietoisuutensa säilyttäen. Psykiatrian dosentti Hannu Lauerma toteaa teoksensa Usko toivo ja huijaus alkusanoissa viisaasti:

”Suojautuakseen manipuloinnilta ihmisen täytyy ymmärtää oma johdateltavuutensa ja lakata uskomasta liikoja omasta kyvystään tavoittaa vaivatta asioiden ydin. Tämä ei tee ihmisestä vainoharhaista, vaan vapaamman. Järjen käyttö ei tee ihmisestä mielikuvituksetonta, ihanteetonta tai haltioitumiseen kykenemätöntä. Järjen käytön avulla mielikuvituksesta, ihanteista ja haltioitumisesta saa enemmän ja parempaa irti. Elämän voi halutessaan nähdä myös mysteerinä selkeämmin, jos päätyy järjen avulla toteamaan, ettei järki selitä kaikkea. Rakkautta voi mainiosti pitää suurimpana asiana elämässä samalla hyvin tietäen, ettei sitä voi mitata.”

Lähteet:

- Hovi, Tuija (2007): Usko ja kerronta. Arkitodellisuuden narratiivinen rakentuminen uskonliikkeissä. Turun yliopiston julkaisuja.

- Lauerma, Hannu (2007): Usko, toivo ja huijaus. Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin. Duodecim, Helsinki. 

VII viikko: Lähtöviivalla

Vuorossa on viimeinen viikko ennen perjantain ensi-iltaa. Alun tekstipino on alkanut jäsentyä ja tiivistyä eri kohtauksissa eläviksi jännitteiksi. Samalla henkilöhahmot ovat pyöristyneet litteistä kirjaimista olennoiksi, joilla on oma syvyytensä ja kehityskaarensa. Ensi-iltaviikon tohinassa jännitteisiä kohtauksia alkaa näkyä väistämättä myös työhön liittyen. Yksi näytelmän kohtaus on maanantaina vielä kokonaan harjoittelematta, vaikka ensimmäinen ennakkonäytös TeaK:n opiskelijoille odottaa keskiviikkona. Sisällöllisiä tiivistyksiä on myös tehtävä, joten toiminta ja repliikit vaihtavat paikkaa tuon tuostakin.

Ohjaajan näkökulmasta kaikille kohtauksille on edelleen maltettava antaa niiden vaatima aika kokonaiskuvan kirkastamiseksi. Ainoastaan keskittymällä yksittäisissä kohtauksissa käsillä oleviin tilanteisiin ja niissä valitseviin olosuhteisiin, löytyvät avaimet myös seuraaviin kohtauksiin. Harppoa ei voi, sillä siten sisällölliset epämääräisyydet vain kasautuvat. Näyttelijäopiskelijat haluaisivat kuitenkin harjoitella esitystä mahdollisimman pian kokonaisuutena. Joihinkin pysyviin ja turvallisiin raameihin olisi päästävä, jotta aikaa jäisi myös oman hahmon syventämiseen ja tutkimiseen sovituissa olosuhteissa. Ilmassa väreilee malttamaton odotus.

Opiskelijoita ja produktiota ajatellen Jerusalemin tanssin keskeinen pedagoginen tavoite on ollut työskentelyprosessin henkilökohtaisuus. Henkilökohtaisen vastuun myötä kasvavat myös suorituspaineet, jotka nostattavat ensi-illan lähetessä ymmärrettävästi tunteet pintaan. Tunteiden kanssa ollaan muutenkin väistämättä kosketuksissa, sillä teatteri on taiteena inhimillisen toiminnan taustalla olevien kokemusten ja tuntemusten tutkimista ja syventämistä. Näyttämöllä nähtäviä ratkaisuja ei ole tarkoitus perustella ainoastaan järjellä, vaan toiminta on nimenomaan koettava omakohtaisesti merkittäväksi ja myös intuitiivisesti oikeaksi. Aidon kiinnostuksen ja intuition avulla syntyvät sisällöt ja hahmot laajentuvat moniulotteisiksi, jolloin ne alkavat usein askarruttaa ja puhutella myös katsojaa.

Ensi-iltaviikon paineiden keskellä on kuitenkin hyvä muistaa, että esitys ei koskaan ole valmis harjoitusprosessin loputtua. Esitystapahtuma todellistuu vasta, kun katsojat saapuvat paikalle. Liikkuvia palikoita tulee edelleenkin olemaan esityskauden loppuun asti, sillä tapahtumahetkellä syntyvää vuorovaikutusta, katsojien senhetkisiä asenteita ja reaktioita ei voida ennakoida. Harjoitusprosessi on vasta eväiden pakkaamista. Varsinainen matka alkaa ensi-illasta.  

Kuva: Petri Kangas

P.s. 

Keskiviikon ennakkonäytös teki prosessille terää. Katsomossa istuivat TeaKin ohjauksen, käsikirjoituksen ja dramaturgian opiskelijat sekä näyttelijäntyön kolmas vuosikurssi. Vieraat olivat Jerusalemin tanssista hyvin vaikuttuneita, ja esityksen jälkeistä keskustelua käytiin pitkään. TeaKin vierailu liittyi Nätyn kandidaattiohjelmaan kuuluvaan kurssiin, jossa valmistellaan kotimainen kantaesitys yhteistyössä Aalto-yliopiston ja Taideyliopiston kanssa. Yksi tuotoksista tullaan esittämään Montussa huhtikuussa 2014. Käsikirjoitus tulee olemaan Antti Lehtisen käsialaa, ohjauksesta vastaa puolestaan Antti Haikkala.

VI viikko: Tapahtui 23 vuotta sitten

Jerusalemin tanssi on erityinen näytelmä Renvallille, sillä samainen teos kantaesitettiin Oulun kaupunginteatterissa vuonna 1990 Renvallin toimiessa talon johtajana. Ohjaajana toimi tuolloin Katariina Lahti, joka teki tiivistä yhteistyötä näytelmäkirjailija Ilpo Tuomarilan sekä lavastaja Kati Lukan kanssa myöhemminkin. Jerusalemin tanssin kantaesityksessä vahvana visuaalisena elementtinä toimi koko esityksen ajan satava lumi, joka lopulta kinostui näyttämölle. Lumesta huolimatta esitys ei jättänyt ketään kylmäksi. Jukka Kajava kirjoitti Helsingin sanomissa (4.12.1990) kantaesityksestä seuraavaa:

Oulun näyttämöllä nähtiin tyylillisesti groteskin komedian ja verisen tragedian yhdeksi kuvaksi eheytynyt fresko. Temaattisesti hulluuden hirveys ja ihanuus tanssivat näytelmän Laulumaalla paritanssiaan. Keskeisenä henkisenä alustana toimi pahan ja hyvän moniselitteisyys. – Esitys nimenomaan kolahti Oulussa täpötäyteen katsomoon. Yleisö reagoi mielessään ja ääneen, puolesta ja vastaan. Väliajalla ei puheltu joulupipareista, vaan kiihkeästi siitä, mitä tämä oikein on. Naapurin mielipiteellä oli arvoa, oman suhteen oltiin hämmentyneitä. – ”

Esitys kutsuttiin myös vierailulle Saksaan ensimmäiseen Bonnin biennaaliin vuonna 1992. Oululainen Jerusalemin tanssi edusti tapahtumassa pohjoista eksotiikkaa. Kansainvälinen lehdistö kuvailee esitystä muun muassa vaikuttavana illuusioteatterina ja mielenkiintoisena spektaakkelina. Ruotsin radion Kulturekot ohjelman mukaan (25.6.1992) Jerusalemin tanssi herätti koko biennaalissa eniten keskustelua, sillä kollektiiviset uskonnolliset ja seksuaaliset riitit myös shokeerasivat yleisöä. Theater Heutessa (9/1992) puolestaan ylistetään näyttelijöiden intensiivistä heittäytymistä ja ohjaajan rohkeutta:

” – joukko ei säikähdä perusteellisesti esitettyjä alastomia tosiasioista, jotka johdattivat keskieurooppalaisen katsojan teatterin dionyysisille alkulähteille.”

On kiinnostavaa nähdä, mitä näytelmätekstille tapahtuu nyt, Renvallin ohjauksessa ja 23 vuoden tauon jälkeen. Tuomarilan teksti on tyylilajiltaan maagista realismia, jossa arkiseen realistiseen kuvaukseen yhdistyy taianomaisia ja yliluonnollisia elementtejä. Juonen perusteella Jerusalemin tanssin voisi kuvailla olevan humoristinen tragedia. Tragiikan ja komiikan saumatonta yhdistämistä voisi pitää haastavana lajina, mutta Tuomarila tekee sen taidokkaasti. Tapahtumien järjettömyydestäkin huolimatta teksti synnyttää omanlaisensa logiikan ja todellisuuden. Tarinan Laulumaan kylän rosoisessa pinnassa mikään tikku ei pistä lukijaa silmään liian pitkänä.

Tarinassa liikutaan 1930-luvun Tornionjokilaaksossa, pohjoisen karuissa oloissa, joissa sikiää toinen toistaan kovempia ihmiskohtaloita. Itsemurhia tai niiden yrityksiä tapahtuu pitkin matkaa. Puhtaimmillaan traagisuus nousee esiin, kun näytelmän viattomat lapset joutuvat kohtaamaan onnettomuuksia, joiden jälkeen asioiden korjaamiseksi ei ole enää mitään tehtävissä. Traagisuuden vaikutelmaa tehostaa henkilöhahmojen elättämä toivo paremmasta tulevaisuudesta. Mitä korkeammalta unelmista tiputaan, sitä kipeämmältä kolahdukset tuntuvat.

Jerusalemin tanssissa kyläläisten toivo perustuu uskoon siitä, että kristalliarkki laskeutuisi konkreettisesti Piitimenjoen jäälle ja kuljettaisi 666 valittua Palestiinaan. Lukija voi nähdä toiveen toteutumisen alusta pitäen mahdottomana, ja tämän järjettömyyden vuoksi traagisuuden kärki notkahtaakin asteen verran kohti komiikkaa. Humoristisuuden voi nähdä nojaavan tapahtumien uskomattomuuteen ja yllätyksellisyyteen. Itse tarina perustuu kuitenkin tositapahtumiin. Onkin kiinnostavaa miettiä, minkälaisia ovat olosuhteet, joissa ihminen alkaa odottaa Palestiinaan matkaavaa arkkia hurmoksellisuuteen asti. Mikä voisi olla tämän päivän kristalliarkki?

P.s.

Nätyn versiossa lunta ei tule konkreettisesti tupaan, vaikka tekstin parenteesit sitä korostavatkin. Oulun kaupunginteatterin esityksessä lumi oli silputtua elintarvikemuovia, joka pakattiin häkkeihin näyttämön yläpuolelle. Häkkejä heiluteltaessa lumi satoi, välillä hiljalleen, välillä pyryttäen. Materiaali oli paikoin myös ongelmallinen, sillä se imi itseensä pölyt ja liat esitysten edetessä. Käytössä oli myös tuulikone, joka puhalsi ja paljasti näyttämöä tarpeen mukaan. Yhdessä Saksan esityksessä kone olikin säädetty imulle, ja lumi katosi lavalta erityisen mystisesti.

V viikko: Jännittävää ritinää

Pukukin voi puhutella. Nätyn opiskelijat perehtyvät rooliasun saloihin Puku vastanäyttelijänä -kurssilla vierailevan pukusuunnittelija Pirjo Valisen siivittämänä. Valinen on toiminut Oulun kaupunginteatterissa vuodesta 1977 ja saanut urallaan tunnustusta, kuten Valtion näyttämötaidepalkinnon vuonna 2006. Valiselle näyttämöllinen esitys on aina kokonaistaideteos, jolloin tiukka rajanveto esimerkiksi puvustuksen ja lavastuksen välillä on tarpeeton. Visuaalisuutta ajatellen Valinen on kehitellyt ja käyttänyt puvuissa usein niille epätyypillisiä materiaaleja, kuten erilaisia paperilaatuja. Arkinen paperi muuttuu poikkeuksellisessa käytössä epätodelliseksi, synnyttäen vahvoja illuusioita. Valisen mukaan teatteripuku onkin parhaimmillaan pelkkää bluffia. 

Visuaalisuuden lisäksi Valinen korostaa pukuun liittyvän kokemuksen merkitystä. Keskeistä on se, miltä puku tuntuu näyttelijän päällä, minkä tunnetilan se virittää näyttelijässä ja mitä kehollisia impulsseja se synnyttää. Valinen hahmottaa teatterin laajasti ottaen läsnäolon taiteena, sillä kohtaaminen tapahtuu juuri aistien tasolla. Aistikokemiselle herkistymisen myötä tulemme väistämättä tietoisiksi tämänhetkisyydestä, mikä voi koskea paitsi esiintyjiä, myös katsojia.

Valisen mukaan pukusuunnittelijan tehtävänä on suunnitella näyttelijälle uusi olemus, näyttelijä puolestaan antaa puvulle sielun ja herättää sen eloon. Puku vastanäyttelijänä -kurssin tavoitteena onkin perehdyttää näyttelijäopiskelijat ajattelemaan pukua yhtenä työkaluna. Renvallin mukaan roolivaate voi haastaa näyttelijän samalla tavoin kuin ohjaaja tai vastanäyttelijä. Rooliasuun ei mennä piiloon, vaan näyttelijän tulee itse tietää omien työkalujensa mahdollisuudet ja ulottuvuudet. Tämän on kuitenkin tunnettava oma kehonsa ja sen ilmaisumahdollisuudet ennen kuin puvustuksella pelaaminen muuttuu kiinnostavaksi. Kyse on vastavuoroisuudesta suhteessa kaikkiin näyttämölle vietyihin elementteihin.

Jerusalemin tanssissa puvustuksesta vastaa Nätyn pukusuunnittelija Tiina Helin. Pukusuunnittelijan työkenttä Nätyllä on laaja, kattaen puvuston, pukuvaraston ja ateljeen. Käytännössä hommiin kuuluu taiteellisen suunnittelutyön lisäksi pukujen valmistus, huolto ja tarvittaessa lainaus sekä ompelimon laitteiden ja materiaalien hankinta. Tiina vastaa usein myös maskeerausvälineistä ja tarpeistosta. Koska puvustamossa ei ole muuta vakituista henkilökuntaa, työskentely on välillä yksinäistä. Valisen vierailu onkin tervetullut myös Tiinalle, sillä ajatusten jakaminen pitkän uran tehneen oman alan ja ammattilaisen kanssa on aina hedelmällistä. Valisen taiteellinen kiinnostus paperiin pukumateriaalina on lisännyt myös Tiinan inspiraatiota erilaisten materiaalien ja valmistusmenetelmien kokeiluihin.

Kuva: Aaltonen, Hakalisto, Kiviniemi, Rinne

Tiina näkee puvun merkityksen näytelmälle ja näyttelijälle suurena. Parhaimmillaan näyttelijän, pukusuunnittelijan ja muun työryhmän välillä on tiivis ajatustenvaihto jo roolihahmoja luotaessa, sillä päätös rooliasuista syntyy yhteisen keskustelun sekä tietysti ohjaajan näkemyksen perustalta.  Puvut saavat olla myös suunnittelijansa näköisiä, mutta näyttelijän on kuitenkin kyettävä näyttelemään niissä jäämättä roolivaatteen vangiksi. Jerusalemin tanssin puvustuksessa Tiinan visiona ovat toimineet pienen kylän ihmiset ja ”suomalaiset satuhäät” -tunnelma. Visuaalisena ajatuksena kiehtovat monen päivän festivaaliputket sekä retkiestetiikka sadetakkeineen, kumisaappaineen, matkatavaroineen ja muovikasseineen. Läsnä ovat jollain tasolla myös nykyaika sekä uskonnollisuus. Värimaailma on vaalea, jotta voimakkaat valot pääsevät oikeuksiinsa ja voivat vaihtaa näyttämöllä luodun todellisuuden nopeasti tunnelmasta toiseen.

P.s. Puvut on hyvä ottaa käyttöön mahdollisimman varhaisessa vaiheessa harjoitusprosessia. Lavastaja, pukusuunnittelija ja taiteiden tohtori Reija Hirvikoski lainaa näyttelijä-ohjaaja Yoshi Oidaa, jonka mukaan harjoitus ei koskaan ole arkitodellisuuden jatke. Harjoituksissa etsitään arkitodellisesta poikkeavaa esityksen todellisuutta, ja harjoitusvaate havainnollistaa tämän eron. Mitä varhaisemmassa vaiheessa puku saadaan työvälineeksi, sitä enemmän sillä on annettavaa myös näyttelijälle, työryhmälle ja lopulliselle esitykselle.

IV viikko: Musiikkipaloja

Jerusalemin tanssissa musiikki tulee olemaan muun muassa sekoitus virsiä ja työväenlauluja. Harjoituksissa on improvisoitu koemielessä myös pätkiä viihde- ja popmusiikista, mutta niiden suhteen lopullinen valinta on vielä auki. Nätyn näyttelijäntyön musiikin lehtori Arla Salo-Pursiainen työstää parhaillaan ohjaajan ja koreografin valitsemia lauluja esitykseen. Yleisesti ottaen Arlan työnkuvaan Nätyllä kuuluu musiikin opetus, jossa lähtökohtana ovat näyttelijäntyön tarpeet ja odotukset. Opetus koostuu niin yksilö-, pienryhmä- kuin kuorolaulutunneista sekä erilaisiin instrumentteihin tutustumisesta ja niiden soittamiseen aktivoimisesta. Produktioiden yhteydessä Arla vastaa puolestaan sävellyksistä tai valmiiden laulujen sovituksesta näytelmän maailmaan. Laulut harjoitellaan ensin puhtaiksi, minkä jälkeen ne työstetään kohtausten vaatimusten mukaisiksi yhdessä opiskelijoiden ja muun työryhmän kanssa.

Arlan mukaan musiikilla on aina dramaturginen funktio, jos sitä käytetään näytelmässä. Musiikki vahvistaa, laajentaa ja tarkentaa kohtauksien tunnelmaa. Se on samalla myös kanava ihmisen tunnemuistiin. Parhaimmillaan musiikki nostaa tunnelman näyttämöllä voimakkaaksi energiaksi, joka saavuttaa katsojankin sydämen. Toisinaan se voi myös pyrkiä provokaatioon, jolloin tarkoitus ei olekaan miellyttää. Jerusalemin tanssissa musiikin osalta voisi kysyä esimerkiksi, miten mahdollinen viihdemusiikki sekä poliittiset työväenlaulut saadaan istumaan samaan riviin virsien kanssa, ja mitä se nostaa esiin näytelmän sisällöstä.

Suhteessa näytelmätekstiin, musiikillisen linjan hajanaisuuden voi nähdä korostavan tekstin temaattista sisältöä ideologiaan tai arvomaailmaan liittyvän suunnan katoamisesta. Teksti vihjaa paikoin kommunismin, fasismin sekä uskontoon liittyvän yhteisöllisen kurin teemoihin. Aatteet lupaavat tietysti parempaa tulevaisuutta, mutta tekstissä ne vaikuttavat tarjonneen yhteisölle vain pettymyksiä. Näytelmän henkilöt elävät ristipaineessa ”maan ja taivaan puristuksessa”. Uskonnon, ideologioiden tai politiikan sijaan suuntaa aletaan etsiä sekavasta yhdistelmästä haaveita, mielenkuohua ja seksuaalisuutta. Lopullisena pelastuksena toimii myyttinen mielikuva kristalliarkista, jonka odotetaan kuljettavan pohjoiset jäsenensä Palestiinan lämpimään. Vastakohtaisuudet ja ristiriitaisuudet nousevat esiin niin tekstin teemoissa kuin musiikillisessa linjassakin.

P.s.

Teatteriesityksessä merkitykset muodostuvat tekstin analyysin sijaan henkilöhahmojen välisistä ruumiillistetuista suhteista. Katsoja lukee näyttämöltä elävää toimintaa, joka osoittaa henkilöhahmojen vuorovaikutussuhteita ja niissä tapahtuvia muutoksia. Tekstien sovittaminen näyttämölle on eräänlaista rivien välien elävöittämistä, ja siksi draamatekstit ovat myös näyttämöllisesti aina uudelleen tulkittavissa. Näitä tulkintoja ja tunnelmia voidaan vahvistaa myös musiikillisesti.

Katsojaa voidaan kenties usuttaa lukemaan esitystä samalla tavoin rivien välistä pirstaloimalla esitysrakennetta. Rakenteeltaan pirstaleista esitystä on vaikea seurata näytelmätekstissä olevaa juonta representoivana kokonaisuutena. Esitys näyttäytyy se sijaan presentaationa, johon liittyy kiinteästi esitystilanteen senhetkisten olosuhteiden ja vuorovaikutuksen havainnoiminen osana esityksen estetiikkaa.

 

Kuva: Elias Lahtinen                                                                  

                     

III viikko: Rakentavaa hengailua

Olisikohan joskus mahdollista rakentaa esitys ilman piinaviikkoa, jonka aikana rönsyilevää materiaalia on alettava järjestää riviin kovalla kädellä. Jerusalemin tanssin kolmas treeniviikko käynnistyy otsat hienoisessa kurtussa. Tavoitteena on valmistella perjantaiksi raaka läpimeno, jossa katsotaan kohtausten kulku alusta loppuun. Yrjö Juhani valikoi tähänastisista palikoista runkoa dramaturgialle. Samalla näyttelijäopiskelijat ovat hahmojensa suhteen kiivaassa etsintävaiheessa. Keskeneräisyyden sietokyky joutuu kaikilla koetukselle.

Opiskelijoiden mukaan mielikuvat omasta näytelmähahmosta syntyvät pikkuhiljaa, silmiä ja korvia auki pitäen. Näytelmän hahmoa muistuttavien henkilöiden miettiminen on hyödyksi. Hahmolle etsitään omaa ääntä ja liikkumisen tapoja kokeilemalla ja varioimalla erilaisia toimintoja. Hyvä työtapa on esimerkiksi liikkeellinen ja äänellinen improvisointi tilassa, jossa voi keskittyä. Niin perusliikkumisen ja puheen tunnustelu kuin laulaminen ja tanssiminenkin auttavat löytämään hahmon ominaisuuksia ja fyysisiä rajoja. Samalla improvisointi pakottaa keskittymään hahmoon myös pään sisällä. Yksittäiset hahmot ja näytelmän keskeinen sisältö sekä tyylilaji selkenevät kuitenkin lopullisesti vasta kun ohjaajan visioi esitykselle maailman ja rakentaa siitä dramaturgisen kokonaisuuden.

Keskeneräisyydestä huolimatta esityksen markkinointia varten kaivataan jo alustavaa kuvamateriaalia. Tampereen yliopiston Viestinnän, median ja teatterin yksikön kuvajournalistiopiskelijat tulevat apuun kokonaisen kurssin voimin. Visuaalisen journalismin professori Anssi Männistö perehdyttää opiskelijoitaan teatterikuvaamisen saloihin. Männistön mukaan kuvaamisessa voidaan toimia kolmella tavalla. Perinteisin on reflektio, joka tarkoittaa kohteen eli tässä yhteydessä esityksen tarkastelua ja kuvaamista ulkopuolisena. Interaktioon sen sijaan kuuluu neuvottelu ohjaajan ja työryhmän kanssa kuvaamisen tavoitteista, ja toteutuksessa kuvaajalla on huomattava vastuu. Interventiossa kuvaaja puolestaan tuo esiin omia näkemyksiään produktion hyväksi ilman ennalta suunnittelua. Kuvauskohteen kanssa voidaan niin sanotusti hengailla kiinnostavien kuvakulmien löytymiseksi. Kuvaaja voi myös vaikuttaa näyttämön ilmeeseen merkittävästi esimerkiksi siirtymällä osaksi näyttämökuvaa valokuvaajana. Reflektioon nähden interventiolle ominaista on lopputuotoksen ennalta-arvaamattomuus. Jerusalemin tanssin kuvaamisessa pyritään juuri interventioon ja siihen, että syntyvät tilanteet ovat aidosti kiinnostavia ja kertomisen arvoisia myös kuvaajan mielestä.

Jos yhdistellään eri alojen termistöjä, eräänlaisen intervention voisi nähdä tapahtuvan väistämättä myös näyttelijäntyössä rakennettaessa hahmoa. Näyttelijä hengailee hahmonsa kanssa ja nostaa siitä lopulta esiin piirteitä, jotka ovat omasta mielestä kertomisen arvoisia ja merkittäviä myös näyttämölle tuotavaksi. Interventiolla rakennettuun hahmoon kuuluu myös luova sattumanvaraisuus ja kyky joustaa elävissä kontakteissa, sitten kun hahmon kanssa ollaan tarpeeksi sinut. Näytelmän hahmosta tulee siten dynaaminen ja elävä. Miksipä ei samansuuntainen interventio tapahtuisi myös ohjaajan kohdalla?

Interventioon liittyvä hengailu edellyttää väistämättä ajan käyttöä aiheen parissa ilman tiukasti suunniteltua näkökulmaa. Jos hengailun hyväksyy kärsivällisesti joksikin aikaa osana prosessia, piinaviikon voisi nähdä myös ehtymättömänä luovuuden lähteenä. Vapaan hengailun avulla esitys kuin esitys saa elävyytensä ja syvyytensä.

Kuva: Elias Lahtinen                                                                   

II viikko: "Yhtehen jo käydä saamme"

Toinen harjoitusviikko hurahti erilaisten liike- ja äänimateriaalien valintojen parissa. Jerusalemin tanssin ilmaisutavassa keskeistä on ääni, liike ja kehollisuus erottamattomana kokonaisuutena. Tunteet nostatetaan näyttelijän kokonaisvaltaisella heittäytymisellä. Erilaiset tunnetilat on kuitenkin osattava myös nollata totaalisesti katsojien edessä, sillä näyttelijät pysyvät näyttämöllä koko esityksen ajan. On harjoiteltava sitäkin, miten rooli ja tunnetila tiputetaan pois niin, että sitä ei esitetä.

Äänimateriaalin suhteen päädytään käyttämään Tuomarilan kirjoittamien repliikkien lisäksi osia ilmestyskirjasta ja korkeasta veisusta, sillä uskonnollisuus on yksi näytelmän keskeisistä teemoista. Jerusalemin tanssissa keskeinen kysymys äänentuoton takana on se, mitä tapahtuu, kun ihminen puhuu itsensä hurmioon. Minkälaiset asiat ihmisessä silloin liikkuvat? Tiina ohjaa alkuun äänellisiä harjoituksia ja opiskelijoiden kurkusta kuuluu milloin kristallin kilinää, milloin hevosen hirnuntaa. Äänteillä kikkailu on hyvin hallinnassa, sillä sama porukka esitti viime syksynä Tohvelisankarin rouvan mandariinikiinaksi. Lämmittelyjen jälkeen korkeaa veisua aletaan kasvattaa äänelliseen hurmokseen. Äänimatto leviää kuin kulovalkea ja synnyttää yhdessä luodun tilan. Sisään pääsemiseksi on myös haluttava ”olla tiloissa”. Esiin nousee samalla hurmostilan kollektiivisuus. Jerusalemin tanssissa usko kristalliarkkiin, joka tulisi kuljettamaan 666 lahkolaista Palestiinaan, kehittyy samalla tavoin yhteisön luomaksi kollektiiviseksi todellisuudeksi.

Yhteisöllisyyteen viittaa myös näytelmän nimi, joka tarkoittaa tiettyä juutalaista rinkitanssia. Rinkitanssit kuvastavat yleisesti ottaen yhteisöllistä jatkuvuutta, jäsenten samanarvoisuutta sekä heidän välilleen muodostuvaa yhteisyyttä. Korpelalaisten toimesta tanssittua Jerusalemin tanssia ei kuitenkaan ole näytelmätekstissä kuvailtu tarkemmin. Yrjö Juhani näkee korpelalaisten yhteisöllisyyden muodostavan yhtenäisen ringin sijasta meno-paluu suuntaisia ratoja. Paratiisia ja rauhaa etsitään maan päältä mitä erikoisimmilla tavoilla, mitä erikoisimmista paikoista ja mitä erikoisimpien auktoriteettien johdolla. 

Jerusalemin tanssissa seurakunta pysyy kasassa osin hyväksikäyttämällä hyväuskoisten lojaalisuutta. Hurmoksellinen kokemus voi sinänsä olla puhdas ja kaunis hetki, mutta näytelmässä uskosta tulee heräämisen jälkeen teatteria. Taivaallisen autuuden saavuttamisen sijaan touhu keskittyy varsin maallisiin kädenvääntöihin. Arin ohjaamissa liikkeellisissä harjoituksissa vallan estetiikka nouseekin keskiöön muodossa tai toisessa. Korpelalaisessa Jerusalemin tanssissa reipas urheiluhenki ja raaka nyrkkeilymatsi sekoittuvat mystiikkaan ja uskonnollisiin rituaaleihin. Tuloksena on vinkeän mustaa huumoria. Mitä paatuneempia ihmiset ovat, sitä kovempia keinoja tarvitaan. Yhteisöllinen painostus uskoon tulemiseen on raadollisesti kuin potku päähän.

Viikon motto:

”Auktoriteetteja on vaihdettava, niin kuin hevosia pitkällä matkalla”, siteerasi eräs tuttavani taannoin Erno Paasilinnaa. Omia auktoriteetteja on hyvä tarkastella aika ajoin. Positiivisesti käytettynä niistä voi peilata omaa arvomaailmaa ja tarkistaa mihin suuntaan nokka kulloinkin osoittaa.

I viikko: ”Reunasta kii”

Edessä on pino tekstiä, josta pitäisi muodostaa esitys. Aikaa on vajaat seitsemän viikkoa. Taitavat teatterin ammattilaiset ja lahjakkaat näyttelijäopiskelijat kokoontuvat ideoimaan. On tärkeää keskustella tulkinnoista, joita tekstin tapahtumat ja henkilöhahmot herättävät, jotta näytelmän maailma ja kohtausten sisällöt saadaan ajatuksen tasolla yhtenäiseksi. Ideat kumpuilevat vapaasti, ja jokaisesta niistä voisi lähteä rakentamaan mitä erilaisimpia maailmoja. Runsaudenpula vaanii nurkan takana.

”Otetaan reunasta kii”, sanoo Yrjö Juhani. Minkään ei tarvitse vielä olla oikein, kyse on vain aloittamisesta. Ensimmäisten lukuharjoitusten ja roolijaon jälkeen porukka painuu nöyrästi teatterimontun pohjalle. Skenografi Samuli selittää keskustelujen pohjalta suunnittelemiaan tilan käyttöön liittyviä ratkaisuja. Monttua tullaan hyödyntämään siltä osin hyvin monimuotoisesti. Lavasteet tulevat olemaan siirreltäviä, ja tilavaikutelmat muuntuvia. Keskeisenä korostuu myös jako yliseen ja aliseen maailmaan.

Kun yksi palikka on paikallaan, voidaan sen päälle alkaa kokoamaan muitakin. Näyttelijät tulevat olemaan näyttämöllä koko esityksen ajan. Ari harjoituttaa porukalle asemointeja suhteessa tilaan, ja kokeilut herättävät jälleen uusia mahdollisuuksia ja luovia ratkaisuja erilaisten tilavaikutelmien, kohtausten sävyjen ja hahmojen välisten jännitteiden esiin nostamiseksi. Vaihtoehtojen kimpoillessa ilmassa myös konkreettisen tarpeiston suhteen liikutaan vielä mielikuvien varassa. Osa toteutuksesta tulee kenties lopullisessakin versiossa perustumaan mielikuvien ruumiillistamisen teatterileikkiin: ”Tää olis nyt toi.”

Teatteriesityksen muodostumisprosessin avoimuuden voi nähdä linkittyvän osittain nykypäivän tapaan hahmottaa maailmaa. Globalisoituva ja virtualisoituva maailma on pullollaan erilaisia päällekkäisiä vaihtoehtoja, mutta yksilö näkee vain sen, minkä hän kokee omalla kohdallaan mielenkiintoiseksi ja tarpeelliseksi juuri sillä hetkellä. Jerusalemin tanssissa katsoja saa samalla tavalla valita ja kokea teatteriesityksestä itseään kiinnostavimmat ihmeet. Tärkeintä on vain keskittyä, sillä mitä tahansa voi nähdä tapahtuvan.

Ensimmäisen viikon motto:

”Reunasta kii” on alkujaan siteeraus Kati Lukalta, joka toimi lavastajana Jerusalemin tanssin kantaesityksessä Oulun kaupunginteatterissa vuonna 1990. Ajatus on jo sinänsä mitä tahansa työtaakkaa keventävä ja rimakauhua helpottava. Valmista ei tarvitse tehdä, jostain on vain aloitettava. Aloittaminen on keskittymistä ja virittymistä, oikeat ratkaisut löytyvät tekemällä, ja valmiiksi tullaan vasta näiden vaikutuksesta.

Prologi

Mikä voisi olla Jerusalemin tanssin keskeinen teema? Hurmoksellisuus on aihepiirinä laaja, ja rikas näytelmäteksti tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia erilaisiin dramatisointeihin. Tuomarilan näytelmä perustuu Bengt Pohjasen kirjoittamiin romaaneihin Kristalliarkki, Korpelan enkelit ja Kolmen kyynärän jumala, joissa Pohjanen yhdistää maagisia elementtejä muuten realistiseen kuvaukseen ja kerrontaan. Renvallin pyrkimyksenä on tarkastella samansuuntaisesti arjen ja pyhän kontrastia ja törmäyspintaa. Korpelalaisten arkinen elämä täyttyi absurdin käänteen odotuksesta; profetian mukaan kristalliarkki tulisi tiettynä päivänä kuljettamaan valitun joukon Palestiinaan. Lähtökohtaisesti keskiöön nousee hurmoksellisuuden ja hulluuden välinen rajapinta.

Yleisesti ottaen hurmoksellisuuden voi nähdä perustuvan kokemukseen käänteentekevästä muutoksesta, jolloin se voi liittyä mihin tahansa kumoukselliseen toimintaan. Mitä tapahtuu, kun kriittinen harkinta sumenee ja ohjakset luovutetaan jollekin suuremmalle voimalle? Mikä hurmoksellisessa heittäytymisessä on henkilökohtaisen uskon ja tahdon vaikutusta, mikä puolestaan yhteisöllisen suggestion tulosta? Entä mikä ilmiössä on universaalia, ja kuinka paljon ympäröivät olosuhteet vaikuttavat toimintatapoihin? Voisi kysyä myös, miksi koko touhu on ylipäätään meille tarpeellista. Aihepiiri herättää liudan kysymyksiä, joihin ei liene yksiselitteisiä vastauksia.

Renvallin lähestymistapa on teemaan sopien kokonaisvaltainen. Käytännön tason ohjenuorana toimii kokemuksellisuus ja moniaistisuus. Vaikka näytelmä toteutetaan puheteatterina, teksti ei toimi keskeisenä merkityksiä kantavana elementtinä. Liike ja fyysisyys, äänimaailma, puvustus sekä lavastus muodostavat merkityksiä vähintäänkin yhtä voimakkaasti. Esityksessä tulee korostumaan erityisesti visuaalisuus ja auditiivisuus, joten luvassa on varsin kokonaisvaltaista tykitystä myös katsojalle. Seuraan tässä blogissa esityksen muotoutumista vaihe vaiheelta, pohdiskellen ääneen matkan aikana heränneitä kysymyksiä ja oivalluksia. 

Kuva: Elias Lahtinen